Tanssijan tarina

Mun eka oma vanne (Kati teki♥) ja ne surullisenkuuluisat varastetut tennarit.

Huuppauksen myötä oon tutustunut suurempaan määrään hyviä tyyppejä kuin minkään muun lajin tai muun harrastuksen kautta koskaan, enkä usko että se tähän jää, vaan uusia tuttavuuksia löytynee harrastuksen varrelta yhä lisääkin sitä mukaa kun tulee harrasteltua ja kierreltyä paikkoja ja vyöräydyttyä tapahtumiin. Palautetta olen saanut paljolti, paitsi kanssahuuppaajilta, myös muulta yleisöltä, jota on ollut tapahtumissa joihin olen vanteen kanssa matkannut. Qstock ja Taiteiden yö oli hauskoja, enkä varmasti olisi viihtynyt kummassakaan yhtä hyvin vanteetta. Vanteen kanssa voi luoda elämyksiä itselleen ja miksei mahdolliselle katselijakunnallekin. Monella on ollut kivaa kytätessä, muttei negatiivisiltakaan kommenteilta ole säästynyt: ainoa kommentti ekassa huuppivideossani oli luokkaa "vitun paska". Nauroin mielikuviteltuun partaani sitä lukiessani, perustelemattomalla kirjoittajalla oli varmaan huono päivä ja ainahan se alkaa inspata kun saa kuulla että ois varaa parantaa.

Huuppauksesta on tullut eniten mustelmia, venähtäneitä jäseniä ja päiviä joiden jälkeen on tuntunut enemmän tai vähemmän katujyrän alle jääneeltä ja siitä huolimatta tai ehkä juuri sen takia se viehättää. Enpä hoksaa mitään muuta lajia jonka vuoksi olis tullut revittyä rustokoruja verille tai auottua ikeniään tai korvantauksiaan siks kun ei taidot ihan riitä ja on kunnianhimoisena pakko aina yrittää kaikkea. Sehän se just on, kun se vain vie mennessään eikä aina hoksaa ajatella ihan loppuun saakka, eikä tarvitsekaan. Huuppauksesta saa tarvittaessa aivot narikkaan -hupia, mutta vanteen kanssa voi luoda myös vakavampaa draamaa ja viihdettä elämäänsä, onhan vannevenkoilu itselleni yksi tarinankerronnan muoto muiden joukossa. Tanssista tulee auditiivis-visuaalista näytelmää, joka kertoo satua musiikin ja mielikuvituksen syövereistä, virkistää mieltä ja kehoa ja tuo elämään hienoja kokemuksia. Ilman vannetta en olisi varmaan koskaan päätynyt kuuntelemaan tuntemattomien kehuja raunioilla, saanut Qstockin järkkäreitä hengittämään niskaani tai Conversejani varastetuksi kun itse olen käytännössä paikalla kyttäämässä. Enkä löytänyt sellaista liikuntalajia, joka on tarpeeksi ilmaisullinen ja vapaa, jotta jaksan sitoutua harrastamaan ilman virallista sopimusta itseni kanssa siitä, että no niin nyt tehdään tätä.

Miten tähän sitten tultiin, no siksi koska Mimmi mainitsi kyseisen lajin ja päädyin Youtubeen tsekkaamaan ja ihastumaan. Kati kurssitti samana keväänä Oulussa ja sinne oli totta kai mentävä. Sen jälkeen oonkin ollut mukana käytännössä kaikissa huuppaukseen liittyvissä ja vähän liittymättömissäkin tapahtumissa joihin olen päässyt paikalle ja sillä tiellä jatketaan. Tämän pahvilaatikonkokoisen asunnon lisäksi kun on kiva päästä vanteilemaan toisaallekin. Ulkona se on parhautta, ja bussipysäkeillä kun ihmiset ei oikein tajua mitä ihmettä tapahtuu.