Äblääblä föglö... Minun piti aloittaa tämä tyylikkäästi, mutta sorruin, ja nyt päässäni soi lausahdus "kaunis ja elegantti" kaverini sanomana, että terveisiä vaan univelkojen universumista ja onneksi on neljän päivän viikonloppu edessä. Asiaan perkele. Jos et ymmärrä, mutta olet kiinnostunut, kysy. Kirjoitan tämän lähinnä siksi, että haluan itsekin muistaa ja koska tunnen ja tiedän oman maailmankaikkeuteni huomattavasti taskujeni sisältöä paremmin, saatan kirjoittaa niin, että ulkopuoliselta hivahtaa puolet asiasta yli hilseen. Niin joo, ja tämä spoilaa tekstiäni ja rankasti, joten silmät kiinni jos joskus haluat suuren luokan yllätyksiä.
Anygays, kirjoitukseni käsittelee miljoonia eri teemoja, mutta yritän muodostaa niistä järkeviä kokonaisuuksia sillai etteivät ne a) mene sekaisin b) hukuta lukijaa c) juuri erotu, vaan ne täytyy kaivella esille. Teksti pohjautuu paljon historiaan, psykologiaan, biologiaan ja puhtaaseen loogisuuteen, joten yleissivistys on julmetun kova sana sitä lukiessa. Tekstiä pohtiessani mietin sen sataan kertaan, miten lukion käymättä jättäneet ja mahdollisesti itseopiskelun sivuttaneet henkilöt pärjäävät elämässä ylipäätään mitenkään, sillä siitä saa niin paljon enemmän irti kun oikeasti tietää ja ymmärtää asioita. Syy- ja seuraussuhteet ovat ehkä maailman nautinnollisinta ja tällä nimenomaisella hetkellä menenkin ykkösosassa siinä vaiheessa, jossa suuremmat kuviot alkavat piirtyä ja juonesta alkaa jäädä enemmän käteen. Tämänhetkisiä ongelmia ovatkin muutamat henkilöhahmot, jotka on linkitettävä olennaisuuksiin tai vaihtoehtoisesti tapettava tieltä pois, mutten kehtaisi kirjoittaa viidettä bloodfestiä, vaikka kuolemien kuvaaminen onkin leipälajini.
Periaatteenani on ollut tähän saakka, että turhia hahmoja ei ole ollenkaan, vaan kaikilla on joku syy, jonka vuoksi ne pyörivät tarinassa. Crawley on kapteeni, joka koittaa pitää homman kasassa. Hänen tehtävänsä on selviytyä paineen alla ja suurin osa tarinan pääasiallisista jännitteistä kohdistuu tavalla tai toisella häneen. Hän ei ole ainoa päähenkilö, eikä hänestä loppujen lopuksi kerrota sen enempää kuin muistakaan olennaisista hahmoista. Crawley on tarinan inhimillisyys niin hyvässä kuin pahassa. Kha'Taal sen sijaan on järjen ääni, jonka hiljainen etäisyys ja analyyttisyys toimii vastavoimana Crawleyn sosiaaliselle ja helposti lähestyvälle herrasmiesmäisyydelle: Kha'Taalkin on tyylikäs, mutta hän on myös kylmä, jopa epäsosiaalinen. Näiden kahden välillä vallitseva suhde on tärkeä tekijä tarinan tasapainottajana, sillä silloin, kun hahmot eivät ole synkassa keskenään, tapahtuu konflikteja enemmän kuin laki sallii. Palmer sen sijaan piristävä lisähahmo tilanteissa, joissa tarvitaan suulaita lausahduksia ja pippurista energiaa. Hän on impulsiivisuus ja idealistisuus ja se tietty rohkeus, jonka vuoksi huudamme täpötäyden linja-auton halki kavereille "HEI MIHIN TE MEETTE?" Negatiiviset tunteensa hillitsevän Crawleyn ja etäisen Kha'Taalin jälkeen Palmerin räiskyvä luonne korostuu. Ridleyn tehtävä oli kuolla jännitteiden lisäämiseksi, sillä tarinoissa on aina tapahduttava jotakin. Tarvittiin konflikti, joka lisää henkistä painetta hahmoille, joten schailavit niittasivat metsään eksyneen Ridleyn.
Cage ja Duke puolestaan pitävät kämpän kunnossa ja toimivat lukijakunnalle what if? -pariskuntana. Nämä hahmot voisivat edustaa sitä hiljaista ystävyyttä, jota joskus koemme ja jonka olemassaolon huomaa vasta sitten, kun sitä ei enää olekaan. Cage on perussosiaalinen ja ihmisten kanssa mukavasti toimeen tuleva ihminen, joka on käytännössä voittanut puolelleen myös Duken, joka taas on ehkä paranoidisin ihminen ikinä. Suhdetta ei koskaan myönnetä suoraan missään, mutta sen olemassaolon voi huomata yksityiskohtia seuraamalla. Lisäksi Dukea tarvitaan joko myöhemmin tarinassa tai myöhemmissä osissa, sillä entisenä rikollisena tyypillä on jos jonkinlaisia eri käteviä skillejä kiperiin tilanteisiin. Decadence on lääketieteen ammattilaisena toki tarpeellinen. Lisäksi hahmo on Crawleyn ystävä ja tuntee koko porukan suhteellisen hyvin. Decadence pitää ihmiset hengissä ja huolehtii toisten hyvinvoinnista. Azarin piti aiheuttaa sosiaalisia ongelmia Crawleyn ja Kha'Taalin välille ja lisäksi hahmolle täytyy kehitellä tekemistä tuleviin osiin. Azar on myös keskustelunherättäjä ainaisine pessimistisine kommentteineen. Adellin ansiosta jengi pääsee pois haaksirikkometsästään. Hän on myös Decadencen avopuoliso ja hiljainen suojelija. Lockwoodille on keksittävä käyttöä, mutta se lienee helppoa hänen menneisyytensä tuntien, siihen kun kuuluvat huumeet ja viina, ja kuuluvatpa ne hieman osaksi nykyisyyttäkin. Lockwood aiheutti myös intimiteettikonfliktin Crawleylle ja Kha'Taalille pyromaanisine taipumuksineen. Kaikista hauskin tehtävä lienee Tyler-rukalla, jolta amputoitiin melkein kaikki sormet vain siksi, että negatiiviset asiat ovat aina ihania jännitteenluojia tilanteissa. Tyler on se pakollinen vittumainen, itsekäs ja rasittava jätkä, joka sovinistisuudestaan huolimatta onnistuu aina löytämään lisää muijia. Toki hahmossa on muitakin puolia, ja esimerkiksi amputaatiokohtauksessa ruoditaan hänen sielunelämäänsä hyvinkin tarkasti ja huomataan, että hänkin on vain ihminen. Lisäksi sakissa pyörii ainakin Ixchel, joka vaatii lisää kirjoittamista, sekä Lafyeel, joka on yksinkertaisesti aivan ihana jengin kasassapitäjä ja yllättävä isähahmo. Ixchel ja Lafyeel kuuluvat myös jollakin tapaa yhteen. He ovat olleet vastaavissa tehtävissä eri osastoilla vuosia, ja tuntevat toisensa todennäköisesti vuosien takaa. Ixchel-Lafyeel-suhde onkin hyvä työtoverisuhde yhdistettynä siihen, miten jotkut ihmiset vain ovat samanlaisia ja erilaisia yhtä aikaa.
En muista enempää hahmoja, joten oletan etteivät jäljellejääneet ole kovin olennaisia minkään kannalta. No toki tarinan alussa mainitaan muutama kadetti ihan nimeltäkin, sekä heitä paimentava (mikä se nyt suomeksi onkaan, osaan sotilasarvoja vain englanniksi), jonka nimeä en muista. Meh. Siinä hahmoista sitten, nyt on pakko kirjoittaa päivästä ennen kuin se unohtuu. Joskus myöhemmin ajattelin kertoa itse Utopiasta.
No comments:
Post a Comment